Lavatanssikulttuuri nuoren silmin
Mielikuva lämpöisestä kesäillasta, jossa aurinko hipoo viimeisillä säteillään taivaanrantaa, ja notkelmassa virtaa tumman sininen joki, tuovat kirkkaasti mieleen koukuttavan lavatanssikulttuurin. Edessä avautuva ihmispaljous sekä perinteinen rautalankamusiikki saavat juroimmankin peräkamarin pojan jalan polkemaan tahtia. Mikä siinä sitten kiehtoo?
Tiivistettynä uusiin ihmisiin tutustuminen, kuulumisten vaihto sekä tanssiminen muiden kanssa ovat lavatanssien kultajyviä... kansantanhumusiikista puhumattakaan! Haluan jakaa teille oman tarinani siitä, kuinka ihmeessä minä (ujo, maalla kasvanut, hiljainen, kiharatukkainen pikkulikka) olen jäänyt koukkuun tähän mahtavaan aktiviteettiin.
Lapsena kuuntelin silmät pyöreinä vanhempieni kertomuksia heidän nuoruutensa tanhureissuista. Tarinat yömyöhään valvomisesta, hulvattomista kommelluksista, kellohameiden pyörähtelyistä ja polkan tahtiin etenemisestä saivat minut innostumaan hetkellisesti.
Lähtöhetkellä minun oli kuintenkin tapana jänistää. Ajatukset: enhän minä osaa kun en ole ikinä tanssinut, en tunne sieltä ketään ja turvallisempaa on vain jäädä kotiin, ottivat minussa vallan. Minulta puuttui lapsena itsevarmuus niin sosiaalisella puolella kuin tanssitaitojen suhteen.
Uteliaisuus otti lopulta voiton. Tulin pyörähtäneeksi eräällä bugg-kurssilla, mutta suunnistusharrastukseni takia ehdin vain tunnin jälkipuoliskolle. Alkeet oli jo käyty, enkä osannut kyseistä lajia sitten piirun vertaa, kun minut otettiin lämpimästi suoraan mukaan toimintaan. Silloin ajattelin, ettei tanssihommasta tulisi yhtään mitään.
Ensimmäinen lavakokemukseni oli luultavasti vuonna 2016 Turkian tanssilavalla. Mukana olivat oma äiti (opettamassa tavoille) sekä eräs koulukaverini, samalla kylällä kun asuttiin. Muistan kuinka vatsaani kipristeli, sillä en ollut koskaan aikaisemmin tanssinut parin kanssa. Vienti oli, kuten arvata saattaa, hiljaista meidän mopoikäisten kohdalla.
Aloin kaivata soolotanssiharrastukseni rinnalle silti jotain muuta toimintaa. Halusin olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja opetella lukemaan parin kehonkieltä. Vuoden 2018 Rastiviikoilla tuli pyörähdettyä Naapurivaaran lavalla, yhtyeenä Disel & Markku Aro. Väki oli kovin iäkästä, enkä ollut hirmu halukas tanssimaan "liian innokkaiden" miesten kanssa. Lopulta karaoken laulaminen duona otti voiton, ja mielenkiinto lavoille kaikkosi hetkeksi.
Loppukesästä Tirvan lavalle oli määrä tulla huippubändi: Finlanders. Sinne oli pakko päästä, joten yllytin pari ystävää mukaan ihan siltä varalta, ettei tyrkkyrivi pelittäisi. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, vain musiikinkuuntelu oli ensisijaisesti mielessä. Sinä iltana voin sanoa jääneeni koukkuun. Törmäsin vanhoihin kylätuttuihin ja sain aivan hulvattoman opetustuokion niin bugg-, kuin foxy-osastolle. Siitä se sitten kirjaimellisesti lähti. Minut oli koukutettu lavatansseihin.
Kyseinen tanssikulttuuri oli minulle täysin uutta, ja joka kerta sain oppia jotakin uutta. Kaksi settiä aina saman parin kanssa, kohteliaisuus toimii valttikorttina ja jokaisella viejällä on oma persoonallinen tyylinsä tanssittaa toista.
Lyhyen kesälavakauden aikana sain kuulla ja kokea monta mahtavaa yhtyettä, kuten Neljänsuoran, edellä mainitun Finlanderssin ja pari tangolaulajaakin. Meno oli parasta ikinä, mutta sitten kausi olikin jo ohi. Olin aivan riekaleina, miten kestäisin seuraavat kuukaudet toukokuun alkuun asti...
Sitten sain tietää talvilavoista, jolloin kuvainnollisesti hypin riemusta. Täysin erilainen maailma avautui suoraan eteeni. En ollut vielä päässyt ns. sisäpiireihin, eikä Kuntotalon tyrkkyrivistä ollut paljon poistumista. Puolen vuoden ahkeran yrittämisen jälkeen kasvoni tulivat tutuksi, ja siitä lähtien tanssiinhausta ei ole ollut puutetta. En voisi olla kiitollisempi saadessani lukuisia, mukavia näkötuttuja joiden kanssa tulee tanssittua melkein joka toinen viikonloppu.
Tanssimisen suola lienee ihmisissä, heidän erilaisissa persoonissaan ja unohtumattomissa juttutuokioissa. Siinä vain on jotain ihmeellistä, kun voi tanssia toisen kanssa samoin askelin. Rakastan nykyään haastaa itseäni kokeilemaan niitäkin tanssilajeja, joita en ole ennen kokeillut. Jiven sain oppia täysin kantapään kautta, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
Jokainen setti on uusi kokemus, enkä kykenisi luopumaan yhdestäkään kultaisesta muistosta, jonka olen tanssin merkeissä luonut.
Yleisin kysymys, jonka saan joka ilta kuulla mennessäni tanssipaikalle on: Mitä noin nuori neito tekee lauantai-iltana tansseissa? Vastaan usein muutamalla ytimekkäällä lauseella, ja joskus pääsen selittämään ne useampaan kertaan saman illan aika.
Kesälavoja odotan tällä hetkellä kuin kuuta nousevaa, siellä kun on hieman nuorempaa kaliperia viettämässä aikaa. Siellä on omanlaisensa tunnelma, jota ei voi kokea talvilavoilla. Vilvoittelut ulkosalla, nilkat paljaina, lämpötilan ollessa sopivat vajaa parikymmentä... Syvä huokaus, joko kohta pääsee kiertämään perinteiset Tirvan ja Kallioniemen lavat, Heitunlahden, Tommolan, Turkian ja Iitiän tanhupaikat?
Parhaita bändejä on yllinkyllin, mutta itselle on muodostunut muutama suosikki. Itse pidän eniten rempseästä bugg- ja fusku-musiikista, mutta myös foxy on aivan parasta. Sinitaivas, jo edellä mainitut Neljänsuora ja Finlanders, Teemu Harjukari, Myrskylyhty, FBI-Beat sekä Eija Kantola ovat tulleet itselle tutuimmiksi. Tanssi ei olisi mitään ilman musiikkia!
Nykyään lavoilla törmää harvoin omanikäisiin, joka on sinänsä harmi sillä se kertoo lavatanssikulttuurin hiipumisesta. He jotka ovat aloittaneet nuorena tansseissa käymisen ovat nyt keski-ikäisiä tai vanhempia. Onko sosiaalisella medialla tai nuorison yöelämäkulttuurilla vaikutusta siihen, etteivät täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat nuoret koe tarvetta sosiaalistua rautalankamusiikin pyörteissä? Kuka tietää.
Itsellä kyse on täysin rakkaudesta lajiin. Sisältä kumpuaa loputon palo jatkaa jo harrastukseksi muodostunutta lavatanssia. En voi hehkuttaa tanssipaikkojen tunnelmaa tarpeeksi, sillä se on jotain niin ainutlaatuista ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Haluan haastaa sinut (jos et ole vielä ikinä kokeillut) ostamaan sisäänpääsylipun ja tulla kokemaan lavatanssien tunnelma, mukaansatempaava orkesteri sekä mahtavat ihmispersoonat! Aistin, että saatat hieman epäröidä, joten jos kaipaat matkaasi tuen ja turvan, tutustuisin mielelläni uusiin ihmisiin.
Kommenttikenttään siis vain jutunjuuri valloilleen: Mitä kesälavoja/talvilavoja juuri sinun paikkakunnaltasi löytyy? Olisi hauska tietää, mihin sitä ensi kesänä voisi lähteä tanssimaan.
Tiivistettynä uusiin ihmisiin tutustuminen, kuulumisten vaihto sekä tanssiminen muiden kanssa ovat lavatanssien kultajyviä... kansantanhumusiikista puhumattakaan! Haluan jakaa teille oman tarinani siitä, kuinka ihmeessä minä (ujo, maalla kasvanut, hiljainen, kiharatukkainen pikkulikka) olen jäänyt koukkuun tähän mahtavaan aktiviteettiin.
Lapsena kuuntelin silmät pyöreinä vanhempieni kertomuksia heidän nuoruutensa tanhureissuista. Tarinat yömyöhään valvomisesta, hulvattomista kommelluksista, kellohameiden pyörähtelyistä ja polkan tahtiin etenemisestä saivat minut innostumaan hetkellisesti.
Lähtöhetkellä minun oli kuintenkin tapana jänistää. Ajatukset: enhän minä osaa kun en ole ikinä tanssinut, en tunne sieltä ketään ja turvallisempaa on vain jäädä kotiin, ottivat minussa vallan. Minulta puuttui lapsena itsevarmuus niin sosiaalisella puolella kuin tanssitaitojen suhteen.
Uteliaisuus otti lopulta voiton. Tulin pyörähtäneeksi eräällä bugg-kurssilla, mutta suunnistusharrastukseni takia ehdin vain tunnin jälkipuoliskolle. Alkeet oli jo käyty, enkä osannut kyseistä lajia sitten piirun vertaa, kun minut otettiin lämpimästi suoraan mukaan toimintaan. Silloin ajattelin, ettei tanssihommasta tulisi yhtään mitään.
Ensimmäinen lavakokemukseni oli luultavasti vuonna 2016 Turkian tanssilavalla. Mukana olivat oma äiti (opettamassa tavoille) sekä eräs koulukaverini, samalla kylällä kun asuttiin. Muistan kuinka vatsaani kipristeli, sillä en ollut koskaan aikaisemmin tanssinut parin kanssa. Vienti oli, kuten arvata saattaa, hiljaista meidän mopoikäisten kohdalla.
Aloin kaivata soolotanssiharrastukseni rinnalle silti jotain muuta toimintaa. Halusin olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja opetella lukemaan parin kehonkieltä. Vuoden 2018 Rastiviikoilla tuli pyörähdettyä Naapurivaaran lavalla, yhtyeenä Disel & Markku Aro. Väki oli kovin iäkästä, enkä ollut hirmu halukas tanssimaan "liian innokkaiden" miesten kanssa. Lopulta karaoken laulaminen duona otti voiton, ja mielenkiinto lavoille kaikkosi hetkeksi.
Loppukesästä Tirvan lavalle oli määrä tulla huippubändi: Finlanders. Sinne oli pakko päästä, joten yllytin pari ystävää mukaan ihan siltä varalta, ettei tyrkkyrivi pelittäisi. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, vain musiikinkuuntelu oli ensisijaisesti mielessä. Sinä iltana voin sanoa jääneeni koukkuun. Törmäsin vanhoihin kylätuttuihin ja sain aivan hulvattoman opetustuokion niin bugg-, kuin foxy-osastolle. Siitä se sitten kirjaimellisesti lähti. Minut oli koukutettu lavatansseihin.
Kyseinen tanssikulttuuri oli minulle täysin uutta, ja joka kerta sain oppia jotakin uutta. Kaksi settiä aina saman parin kanssa, kohteliaisuus toimii valttikorttina ja jokaisella viejällä on oma persoonallinen tyylinsä tanssittaa toista.Lyhyen kesälavakauden aikana sain kuulla ja kokea monta mahtavaa yhtyettä, kuten Neljänsuoran, edellä mainitun Finlanderssin ja pari tangolaulajaakin. Meno oli parasta ikinä, mutta sitten kausi olikin jo ohi. Olin aivan riekaleina, miten kestäisin seuraavat kuukaudet toukokuun alkuun asti...
Sitten sain tietää talvilavoista, jolloin kuvainnollisesti hypin riemusta. Täysin erilainen maailma avautui suoraan eteeni. En ollut vielä päässyt ns. sisäpiireihin, eikä Kuntotalon tyrkkyrivistä ollut paljon poistumista. Puolen vuoden ahkeran yrittämisen jälkeen kasvoni tulivat tutuksi, ja siitä lähtien tanssiinhausta ei ole ollut puutetta. En voisi olla kiitollisempi saadessani lukuisia, mukavia näkötuttuja joiden kanssa tulee tanssittua melkein joka toinen viikonloppu.
Tanssimisen suola lienee ihmisissä, heidän erilaisissa persoonissaan ja unohtumattomissa juttutuokioissa. Siinä vain on jotain ihmeellistä, kun voi tanssia toisen kanssa samoin askelin. Rakastan nykyään haastaa itseäni kokeilemaan niitäkin tanssilajeja, joita en ole ennen kokeillut. Jiven sain oppia täysin kantapään kautta, mutta ainakin minulla oli hauskaa.
Jokainen setti on uusi kokemus, enkä kykenisi luopumaan yhdestäkään kultaisesta muistosta, jonka olen tanssin merkeissä luonut.
Yleisin kysymys, jonka saan joka ilta kuulla mennessäni tanssipaikalle on: Mitä noin nuori neito tekee lauantai-iltana tansseissa? Vastaan usein muutamalla ytimekkäällä lauseella, ja joskus pääsen selittämään ne useampaan kertaan saman illan aika.
1. Tanssiminen on kaiketi verissä.
2. Pitäähän sitä tulla iltaa viettämään, sillä baariin minua ei saa.
3. Bändi vetää musiikillaan ja sanoitukset koskettavat.
4. Voi tällain jutella uusien ihmisten kanssa.
5. Joskus se reissu paikan päälle on se illan paras kohta.
Kesälavoja odotan tällä hetkellä kuin kuuta nousevaa, siellä kun on hieman nuorempaa kaliperia viettämässä aikaa. Siellä on omanlaisensa tunnelma, jota ei voi kokea talvilavoilla. Vilvoittelut ulkosalla, nilkat paljaina, lämpötilan ollessa sopivat vajaa parikymmentä... Syvä huokaus, joko kohta pääsee kiertämään perinteiset Tirvan ja Kallioniemen lavat, Heitunlahden, Tommolan, Turkian ja Iitiän tanhupaikat?
Parhaita bändejä on yllinkyllin, mutta itselle on muodostunut muutama suosikki. Itse pidän eniten rempseästä bugg- ja fusku-musiikista, mutta myös foxy on aivan parasta. Sinitaivas, jo edellä mainitut Neljänsuora ja Finlanders, Teemu Harjukari, Myrskylyhty, FBI-Beat sekä Eija Kantola ovat tulleet itselle tutuimmiksi. Tanssi ei olisi mitään ilman musiikkia!
Nykyään lavoilla törmää harvoin omanikäisiin, joka on sinänsä harmi sillä se kertoo lavatanssikulttuurin hiipumisesta. He jotka ovat aloittaneet nuorena tansseissa käymisen ovat nyt keski-ikäisiä tai vanhempia. Onko sosiaalisella medialla tai nuorison yöelämäkulttuurilla vaikutusta siihen, etteivät täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat nuoret koe tarvetta sosiaalistua rautalankamusiikin pyörteissä? Kuka tietää.
Itsellä kyse on täysin rakkaudesta lajiin. Sisältä kumpuaa loputon palo jatkaa jo harrastukseksi muodostunutta lavatanssia. En voi hehkuttaa tanssipaikkojen tunnelmaa tarpeeksi, sillä se on jotain niin ainutlaatuista ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Haluan haastaa sinut (jos et ole vielä ikinä kokeillut) ostamaan sisäänpääsylipun ja tulla kokemaan lavatanssien tunnelma, mukaansatempaava orkesteri sekä mahtavat ihmispersoonat! Aistin, että saatat hieman epäröidä, joten jos kaipaat matkaasi tuen ja turvan, tutustuisin mielelläni uusiin ihmisiin.
Kommenttikenttään siis vain jutunjuuri valloilleen: Mitä kesälavoja/talvilavoja juuri sinun paikkakunnaltasi löytyy? Olisi hauska tietää, mihin sitä ensi kesänä voisi lähteä tanssimaan.
Pilkekäs
Kommentit
Lähetä kommentti