Matkablogi #1 Havaintoja ulkomailta

Unkari avasi silmäni erityisellä tavalla. Itse maahan en hirveästi kiintynyt, sillä kuiva ilmasto, porottava auringonpaiste sekä piikkipensaiden täyttämä metsämä eivät vieneet suomalaisen sydäntä tällä kertaa. Viikon mittainen suunnistusleiri kuitenkin opetti ja antoi paljon. Se herätti minussa ajatuksia, joita en aikaisemmin ole tullut pohtineeksi.

Eläimellisiä yllätyksiä - "Villisikoja, villisikoja!"

Päällimmäisenä mieleeni ovat jääneet ylväät kauris- ja saksanhirvilaumat, jotka ajasta ja paikasta riippuen ryntäsivät pelottomina ylös ja alas, ohi tai vastaan kansallispuiston jyrkkiä rinteitä myötäillen. Pari kertaa tulikin silmäiltyä varoiksi sopivan kokoista puuta, jonka taakse pääsisi tarvittaessa väistettyä.

Toisena eläinlajina Asterix ja Obelix -persooniin viitattuna, jännitystä riitti myös villisikojen osalta. Ne olivat ennestään tottuneet lähistöllä liikkuviin ihmisiin, ja säikähtivät suunnistajien lajinomaista poukkoilevaisuutta omalla elinalueellaan. Konkreettisilta yhteentörmäyksiltä selvittiin täpärästi, ja kaksi lajia saivat lopulta temmeltää rauhassa, yhdellä sorkat ja toisella nastarit jalassa.

Sosiaalisia kulttuurieroja

Unkarilainen vieraanvaraisuus oli yksi niistä asioista, jotka tulivat minulle täysin yllätyksenä. Majoittauduimme eräässä Balatonfuredin majatalossa, jossa paikalliset asukkaat elelivät tyytyväisinä alakerrassa. Vaikka saksan kieli ei ainakaan minulta luonnistunut, englannin alkeilla päästiin jo pitkälle. Emännällä oli aina hymy korvissa ja lämpimät kädet tervehtiessä. En ole ikinä nähnyt sellaista suunnatonta iloa kenenkään silmistä.

Leirin viimeisen viikonlopun kisareissulla tulin saaneeksi uuden kaverin. Hänen intohimonsa Suomeen, suomalaisuuteen ja suomen kieleen oli omaa luokkaansa, vaikka hän oli vain kerran aikaisemmin vieraillut tuossa koleassa Pohjoismaassa. 

Vuoden alussa lupasin itselleni aloittavani keskustelun täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En arvannut sen kuitenkaan tapahtuvan ulkomailla, puhelinnumeroita vaihtaen, noin vain sormia napsauttamalla. Aikaisemmassa tekstissäni "Sponttaania suunnittelua" kerron hieman tarkemmin siitä, miten itselleen voi luoda lapsenomaista toteuttamisenhalua. 

Tuo uusi tuttavuus tuli jäädäkseen, ja saan oppia joka päivä jotakin uutta Unkarin kulttuurista, vaihtaa mielipiteitä erinäisistä asioista sekä kartuttaa keskustelutaitojani vieraalla kielellä. Välillä kyseenalaistan Keski-Eurooppalaista positiivisuutta, mutta kaipa sen on oltava totta.

Tärkeintä kohteliaisuudessa meille opetettiin mojova kädenpuristus - se varmaankin hyödyllimpänä vinkkinä tuli sisäistettyä.

Tiiviin tunnelman omaava asemakaavio

Oivalsin, etten ole asettanut kotimaatani siihen sopivaan arvoon. Totuin liikaa rutiineihin ja unohdin tutkistella arjen kokonaiskuvaa. Puhtaan veden, ruisleivän ja rauhallisen ympäristön olemassaoloon havahduin vasta viettäessäni tuon seitsemän päivän leirin kauniin Balaton järven rannalla.

Asfaltoidut, ahtaat ja kapeat kadut kiemurtelivat kylän keskellä lukuisten talojen ympärillä. Rakennukset olivat usein pari- tai kolmekerroksisia majataloja, ja tavallisten omakotitalojen rinnalla kohosivat suuret rantahotellit. Siellä sana "oma rauha" ei kuulunut sanavarastoon, sillä kaikki vapaa tila oli tukahdutettu turismin vaatimilla rakennelmilla.  

Kaikki tuntui olevan kätevästi lyhyiden välimatkojen päässä, mutta se loi tietynlaista ahdistuneisuutta. Missään en ollut katseiden ulottumattomissa tai voinut paeta elämän vilskettä. Aloin kaivata hiljaisia metsäpolkuja ja laajaa kotipihaa, jossa ei ole aitoja ympärillä. Näin Suomen täysin uudessa valossa, hymyillen ajatukselle loskasta ja räntäsateesta.

 

Kimurantti maasto tutuksi kantapään kautta

Yhdessä olo ja monipuoliset sekä haastavat suunnistusharjoitukset virkistivät lukion uuvuttamaa pääkoppaa. Rastinotto osoittautui isoimmaksi parannuskohteeksi, mutta leirin loppua kohden aloin vihdoin sisäistää toimivan lipun lähestymistaktiikan.

Ruusu- ja orapihlajapensaiden parisenttiset piikit antoivat mukavan tömäyksen reisien ja säärien seudulle. Tunsin itseni välillä varsinaiseksi balettitanssijaksi, joka tekee piruetteja omaksi ilokseen, jotta pääsisi irti reisilihaan uponneista, vaatteisiin takertuneista oksista. Nauratti tuo ajatus metsässä itseäkin.

"Tumman vihreästä ei sitten kannata mennä missään nimessä läpi!" meitä muistutettiin jo ensimmäisenä päivänä. Ei sitä usko ennen kuin on kokeillut. Ei sinne piikkipusikkoon kertakaikkiaan päässyt vaikka kuinka yritti itsensä sinne puskea. Kauhuskenaario oli sattumalta sinne päästyäni, että miten ihmeessä sieltä pääsee pois. Samasta reiästä ei ollut nimittäin toivoakaan päästä ulos, sillä reitti tuppasi umpeutumaan saman tien.

Toiseksi haasteeksi muodostuivat jyrkät alamäet. Harvoin ylös kapuaminen on alastuloa miellyttävämpää. Jalkojen alla oleva lehtimatto antoi laskeutumisiin pientä jännitettä, sillä useasti pito lähti alta silmänräpäyksessä ja kohta sitä oltiinkin selällään liukumassa hallitsemattomasti kohti maankamaraa. Jos omat yritykseni olisi saatu videonauhalle, toiminta muistutti luultavasti enemmän parkouria kuin suunnistusta.

Neuvoja Unkarin maastoihin

• Tiheikkö ON sitten ihan oikeasti umpinainen.
• Säärisuojat suositeltavia piikkipensaiden läpipuskua varten.
• Pidä punkkipihdit aina matkassa!
• Ota ilo irti lämmöstä ja auringon tuomasta valosta sekä hulppeista maisemista, jos satut tippumaan kartalta.
• Vältä alamäkiä ja myötäile harjanteita.
• Lisää arvioituun suoriutumisaikaasi jo etukäteen vartin pummausaika, jotta ehdit ajoissa maaliin. 
• Suomalaisena varaudu palaneisiin poskiin kotimatkalla.

Kivassa Seurassa oli kerrassaan mahtavaa viettää leirielämää Unkarin vaativissa maastoissa. Pari harjoitusta päivässä, virkistävä aamulenkki ja yhteiset illallishetket paikallisissa ravintoloissa tekivät reissusta unohtumattoman kokemuksen.

Hämärän laskeutuessa päätös rantakadulle jäämisestä toiseksi viimeisenä iltana oli hyvä päätös. Se havahdutti paikan todellisesta komeudesta. Asukkaat tulivat viettämään järven äärelle kahdenkeskeistä aikaa, ja näky kosketti itseä voimakkaasti. Tuolloin tunsin halua palata takaisin kotiin, sillä tiesin mitä haluan läheisilleni sanoa.

Mitä siis opin?

Minun piti poistua hetkeksi arjen ulkopuolelle, jotta osasin jälleen kaivata sitä. Leirin loppuessa koin tarpeen tehdä töitä hiki hatussa. Pelkäsin jättäneeni jotain välistä ja pyrin saamaan tekemättömät tehtävät kiinni mahdollisimman nopeasti.

Jäin kaipaamaan työntekoa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ennen leirille lähtöä en olisi millään halunnut jättää kotihommia kesken. Suomeen palattuani jatkoin kirjaimellisesti siitä, mihin olin viikko sitten jäänyt.

Ymmärsin ainutlaatuisella matkalla sen, mikä todellisuudessa tekee minut onnelliseksi. Rankamettällä ahertaminen ja sarvipäiden hoitaminen tuntuvat juuri siltä omalta jutulta. En kiistä vapaalla olon hauskuutta ja tarpeellisuutta, mutta pystyn rentoutumaan noiden edellä mainittujen töiden kimpussa.

Koti on paikka, jonne voin aina palata. Koti on paikka, jossa saan toteuttaa itseäni, luoda siitä juuri omannäköiseni. Missä kotini on? En osaa vielä vastata tarkasti. Suomessa se on, ja tulee myös olemaan. Sen Unkari minulle opetti, rakastamaan kotia.

Kiitos vielä mahtavasta suunnistusleiristä. Maisemat vetävät vertoja korkeuseroillaan ja laakeudellaan. Haluan vielä muistuttaa, ettei koskaan ole sellaista hetkeä, jolloin ei voisi aloittaa keskustelua täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Ne kokemukset nimittäin rikastuttavat.

Pilkekäs